Janne Teller - Yhtään

Kyseinen kirja sai pääni sekaisin. Kirjoitan tähän ensimmäisen ja toisen luvun, voitte itse sitten miettiä. Laittakaa ihmeessä mielipiteitänne kommenttiin!

1.

Mikään ei merkitse yhtään mitään, 

sen minä olen tiennyt pitkään. 

Siispä ei kannata tehdä mitään. 

Sen olen tajunnut vastikään.

2.

   Pierre Anton jätti koulun sinä päivänä kun hän oivalsi ettei kannattanut tehdä yhtään mitään, eihän millään kuitenkaan ollut merkitystä.

   Me muut jäimme.

   Ja vaikka opettajilla oli kiire raivata Pierre Antonin jäljet niin luokasta kuin ajatuksistamme, hänestä tarttui meihin jotain. Ehkä juuri siksi kävi niin kuin kävi.

   Oli elokuun toinen viikko. Aurinko paistoi raskaasti ja turrutti meidät, teki meistä ärtyisiä, asvaltti tarrautui kumikenkiemme pohjiin, ja omenat ja päärynät olivat juuri niin kypsiä että ne istuivat sopivasti käteen heitettäväksi. Emme katsoneet oikealle saati vasemmalle. Ensimmäinen koulupäivä kesäloman jälkeen. Luokka haisi pesuaineelta ja pitkän ajan autiudelta, ikkunat heijastivat kirkuvan kirkkaita peilikuvia, eikä taululla ollut liidunpölyn hituakaan. Pulpetit olivat pareittain jonossa kuin sairaalasängyt, juuri niin kuin ne olivat vain tänä päivänä vuodesta. 7 A.

   Löysimme paikkamme viitsimättä ravistella järjestyksen kodikkuutta.

   Kyllä kaiken aika sekoittaa. Vain ei tänään!

   Eskildsen toivotti meidät tervetulleeksi samalla vitsillä kuin joka vuosi. 

   "Iloitkaa tästä päivästä tänään, lapset", hän sanoi. "Ei olisi lomaa, ellei olisi koulua."

Me nauroimme. Ei siksi, että sanoissa olisi ollut jotain hauskaa, tilanteessa kyllä.

   Sitten Pierre Anton nousi seisomaan.

   "Mikään ei merkitse yhtään mitään", hän sanoi, "sen minä olen tiennyt pitkään. Siispä ei kannata tehdä mitään. Sen olen tajunnut äskettäin." Hän kumartui tyynesti ja pakkasi laukkuunsa kaikki tavarat, jotka oli juuri ottanut esille. Hän nyökkäsi hyvästiksi välinpitämätön ilme kasvoillaan ja poistui luokasta sulkematta ovea perässään.

   Ovi hymyili. Ensimmäistä kertaa näin sen hymyilevän. Pierre Anton jätti oven raolleebn kuin nauravan kidan, joka voisi nielaista minut mukanaan ulos, jos antautuisin kiusaukseen ja menisin perässä. Hymyili kenelle? Minulle, meille. Katsoin luokassa ympärilleni ja epämukava hiljaisuus kertoi, että myös muut olivat huomanneet sen.

   Meistä piti tulla jotain.

   Jotain oli yhtä kuin joku eikä sitä sanottu ääneen. Ei sitä sanottu myöskään äänettä. Se vain oli jotain, ilmassa tai ajassa tai koulua ympäröivässä aidassa tai tyynyissämme tai lemmikeissä, jotka oli suoritetun palveluksen jälkeen pantu epäoikeudenmukaisesti ullakoille ja kellareihin pölyä keräämään. Minä en sitä tiennyt. Sen kertoi Pierre Antoinin hymyilevä ovi. En tiennyt sitä edelleenkään mielessäni, silti tiesin.

   Minua alkoi pelottaa. Pierre Anton oli pelottava.

   Pelottava, pelottavampi, pelottavin.

Me asuimme Tæringissä Tanskassa, keskisuuren riutuvan maaseutukaupungin esikaupungissa. Siellä ei ollut hienoa, vain melkein hienoa. Meitä muistutettiin asiasta usein, vaikka sitä ei sanottu ääneen. Eikä äänettä. hauraita, keltaiseksi kalkittuja tiililaatikoita ja punaisia, pihan ympäröimiä omakotitaloja, uusia harmaanruskeita rivitaloja etupihoineen, ja sitten niiden kerrostaloasunnot, joiden kanssa emme leikkineet. Oli siellä myös jokunen ristikkorakennus, sekä tiloja, joita ei enää viljelty, vaan jotka oli lohkottu kaupunkitonteiksi, ja oli muutama valkoinen huvila joissa asuivat ne, jotka olivat vähän enemmän melkein hienoja kuin me muut.

   Kuolumme oli kahden kohtaavan tien risteyksessä. Kaikki muut paitsi Elise asuivat toisen varrella, sen nimi oli Tæringintie. Elise käytti joskus kiertotietä voidakseen tulla meidän muiden kanssa kouluun. Siihen saakka, kunnes Pierre Anton lahti koulusta.

   Pierre Anton asui isänsä kanssa Tæringin tie 25:ssä, kollektiivissa lakkautetulla maatilalla. Pierre Antonin isä ja kollektiivi olivat hippejä, jotka olivat juuttuneet kuuteenkymmeneen kahdeksaan. Niin meidän vanhempamme sanoivat, ja vaikka emme oikein tajunneet mitä se tarkoitti, mekin sanoimme niin. Etupihalla tien vieressä oli luumupuu. Puu oli suuri ja vanha ja käppyräinen ja kurottui yli pensasaidan houkutellen meitä Victoria-luumuilla, joihin emme ulottuneet. Muina vuosina olimme hyppineet luumujen perään. Sitten me lopetimme. Pierre Anton lähti koulusta istuakseen luumupuuussa ja heitellääkseen raakoja luumuja. Jotkut niistä osuivat meihin. Ei siksi että Pierre Anton olisi tähdännyt, sillä se ei ollut vaivan arvoista, hän vakuutteli. Sattuma vain tahtoi niin.

   Sitten hän huusi peräämme.

   "Kaikki on samantekevää", hän huusi eräänä päivänä. "Sillä kaikki alkaa vain päättyäkseen. Sillä hetkellä kun te synnyitte te aloitte kuolla. Ja sama pätee kaikkeen."

   "Maapallo on neljä miljardia vuotta vanha, mutta te elätte enintään satavuotiaiksi!" hän huusi toisena päivänä. "Ei ylipäänsä ole vaivan arvoista olla olemassa."

   Ja hän jatkoi:

   "Kaikki on suurta näytelmää, joka perustuu vain teeskentelyyn ja siihen, että paras on juuri siinä."

Muuten ei mikään ollut toistaiseksi viitannut siihen, että Pierre Anton olisi ollut joukostamme viisain, mutta yhtäkkiä me kaikki tiesimme sen. Sillä hän oli oivaltanut yhtä ja toista. Vaikka emme uskaltaneetkaan myöntää sitä. Emme vanhemmille, opettajille emmekä toisillemme. Emme edes itsellemme. Me emme halunneet elää siinä maailmassa, josta Pierre Anton meille kertoi. Meistä piti tulla jotain, joku.

   Hymyilevä ovi ulos ei meitä houkutellut.

   Ei yhtään. Ei ylitpäätänsä yhtään!

   Siksi me keksimme sen. Menimme ehkä vähän liiallisuuksiin, sillä juuri Pierre Anton johdatti meidät jäljille.

   Koitti aamu, jolloin kaksi kovaa luumua oli osunut aivan peräjälkeen Sofien päähän ja hän oli raivostunut Pierre Antoniin täysin, koska tämä vain kökötti puussaan ja vei meiltä muilta rohkeuden.

   "Sinä vain istut siellä ja tuijotat ilmaan. Onko se muka parempi?" Sofie huusi.

   "Minä en tuijota ilmaan", Pierre Anton vastasi tyynesti. "Minä katson taivasta ja harjoittelen olemaan tekemättä yhtään mitään."

   "Ja helkkarissa!" Sofie huusi vihaisesti ja heitti kepin kohti luumupuuta ja Pierre Antonia, mutta se putosi pensasaitaan paljon hänen alapuolelleen.

   Pierre Anton nauroi ja huusi niin kovaa, että huuto kiiri koululle asti:

   "Jos jostain kannattaa äksyillä, jostain kannattaa myös ilahtua. Jos jostain kannattaa ilahtua, jokin myös merkitsee jotain. Mutta sellaista ei ole!" Hän korotti ääntään vielä entisestään ja äsjyi: "Muutaman vuoden päästä te kaikki olette kuolleita ja unohdettuja ettekä te ole yhtään mitään, eli aivan yhtä hyvin te voitte ruveta harjoittelemaan saman tien."

   Silloin tajusimme, että meidän täytyi jäjestää niin, että Pierre Anton saadaan alas luumupuusta.